Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä paikallaan.
Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten muotokuvat.
Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto, joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja, huvihuoneita.
Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua ennen auringon nousua.
Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.
Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut sentimentaalisiksi kutsua.
Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen, surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti viehätti.
Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.
Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi. Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen kuka tulija oli.
Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse konsuli Ebbesen.