Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous. Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä. Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.
Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut muuttaa — oli toimittava.
Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana »velvollisuus».
Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi, että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.
Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön, nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja hiljaisuutta.
Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu. Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle? Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.
Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.
Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri, sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.
Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.
Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.