— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat kärsiä niin paljon!
Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. — Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme, oikeutemme, oikeutemme!
Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän. Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi ja vieraaksi.
Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti ikkunasta sisään sireenin tuoksu.
Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:
— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein. Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle. Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei. tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet puhunut minulle suoraan!
XII
Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten reunustamia polkuja.