Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä. Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään. Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.
Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin. Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut tarpeellinen painolasti.
* * * * *
Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.
Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.
Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.
Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa. Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä muuttamatta.
Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.
Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!
Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste, jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.