Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo huomata, että hän oli juopunut.
Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön tyytymättömyytensä.
Ja sitten hän itki itsensä uneen.
XI
Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamatta
Mariannea. Ne olivat hänen isänsä.
Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.
Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.
Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.
Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen, silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.
Ja nyt oli taistelu alkanut.