Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä. Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen silmissä?
— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla, pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?
Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:
— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja? Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla nelin ryömivän!
Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen alahuultaan vastaan.
— Varo!
Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.
Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin. Itkikö hän?
Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet. Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa? Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää kohti?
Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää. Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä, mutta ei voinut.