Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa, milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta. Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.
Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.
Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä, johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta turhaan.
Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.
— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista, millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.
Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut miehensä pyyntöön.
Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä, että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet tuhaksi.
— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!
Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.
Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään, nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.