Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa», lauluista ja sarkkojin kilinästä.
Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.
XIII
Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta. Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.
Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.
Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä, pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.
Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän pyhänä päämääränä.
Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.
* * * * *
Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.