Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset? Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.
Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.
Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.
Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi — kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.
Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.
Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina huumaisi.
Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun päivänä matkustivat he molemmat etelään.
Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse, läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona. Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.
Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.
Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.