Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.
XIV.
Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista kukkulaa elämässä.
Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:
— Täällä! Nyt!
Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:
— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään tapaat hänet.
Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.
Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.
Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.
He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen ärtyinen ja huonolla tuulella.