Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri pusertui hänen sydämeensä.
Tuossa! — Vihdoinkin!
Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut. Marianne tunsi hänet.
Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.
Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.
Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen jonkunlainen salaisuus.
He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan. Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.
He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa, ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin hyvin, hyvin kaukaa.
Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.
Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa; kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.