Kristian Fredrik puristi hänen kättään, ja he katsoivat toisiaan kauan ja lämpimästi silmiin.
— Ystäväni — sanoi Marianne lempeästi ja hiljaa — hyvästi, ystäväni! Ehkä on olemassa paikka, jossa vielä voimme tavata. Ja silloin ymmärrämme kaikki ehken paljon paremmin.
Hän kiiruhti kirkkomaan käytävää myöten niin joutuisasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat. Oli jo myöhäistä, ja hänen piti joutua kotiin hyvissä ajoin — muuten menisi siellä kaikki mullin mallin.
Kristian Fredrik poistui vastaiselle suunnalle, missä ilta-aurinko sammumistaan sammui. Hän kulki hiljaa ja välinpitämättömästi, niinkuin se, joka ei tiedä, minne suuntaa matkansa kulun.
(Loppu.)