Kristian Fredrik hymyili.
— Pitäisi — toisti hän. — Ei, ainakaan sillä lailla kuin tarkoitatte.
— Silloin miltei luulen, että minä puolestani saan sanoa teille:
Kristian Fredrik rukka! — sanoi Marianne.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Kristian Fredrik.
— Kysymykseenne on jokseenkin vaikea vastata. Ja sitä paitse vaatisi se monta tuntia. Se Marianne, jonka tunsitte oli toinen kuin se, jonka nyt näette tässä edessänne. Ei, älkää pahastuko, Kristian Fredrik, älkää pahastuko siitä mitä nyt teille sanon. Olette puhunut itsestänne, nyt saatte kuulla, kuinka minun on käynyt. — Kuuluin kokonaan teille — sanon sen vielä kerran — kuuluin kokonaan teille, kun olin nuori ja kun vielä ajattelin ainoastaan omaa iloani. Silloin oli kohtaloni teidän ja teidän kohtalonne oli minun. — Mutta on jotain, joka sitoo ihmiset vielä lähemmin toisiinsa kuin ilo. Se on epätoivo, Kristian Fredrik, ja jos minä tällä hetkellä äkkiä muuttuisin nuoreksi ja saisin valita — silloin valitsisin sen, jonka kanssa olen taistellut epätoivoa vastaan elämässä.
He olivat saapuneet kirkkotarhan portille.
— Minun täytyy tänne — sanoi Marianne. — Minun on hoidettava kahta kuollutta. Älkää sentähden olko tähteni huolissanne. Minun on hyvä olla, Kristian Fredrik. Olen nyt kerran tullut semmoiseksi, että pidän vanhan ihmisen kohtalona — ne molemmat täällä, jotka minua odottavat, ja ne kaksi siellä kotona, joista en voi luopua.
Kristian Fredrik ravisti päätään. — En ymmärrä, mitä sanotte — sanoi hän raskaasti ja vitkaan. — Nyt olette tullut minulle vieraaksi.
Marianne ojensi Kristian Fredrikille kätensä.
— Niin ette saa sanoa. Ettekä myöskään niin ajatella. Älkäämme muuten enää tästä keskustelko. Vai kuinka?