— Saatoittako todellakin tuntea minut jälleen? — kysyi Marianne.
— Kuten näitte, vastasi Kristian Fredrik, ja he alkoivat kulkea käytävää eteenpäin. Kristian Fredrik ei voinut mitään sanoa; hän tunsi itsensä niin murheelliseksi, että kyynelet herahtivat hänen silmiinsä.
— Jäättekö tänne kauaksi aikaa? — kysyi Marianne vihdoin.
— En, ainoastaan muutamiksi tunneiksi. — Kristian Fredrik tunsi vihdoinkin voivansa hallita ääntänsä, ja hän jatkoi: — Lähden jälleen Ranskaan. Pistäysin täällä nähdäkseni näitä rakkaita, rakkaita seutuja, ennenkuin kuolen. Ja nyt sattuikin niin, että tapasin teidät!
Kristian Fredrik pysähtyi, katseli naista ja tarttui liikutettuna hänen käteensä.
— Marianne rukka! — sanoi hän. — Kuinka teillä on ollut vaikeata elämässä!
Marianne hymyili.
— Entäs teillä itsellä?
— Minulla? En tiedä, mitä siitä sanon. En vaan tahtoisi uudestaan elämääni elää. Usein ajattelen, että on ollut samantekevä olenko elänyt tai en. Sen vaan tiedän, että sitä päivää, jona kuolen, ei kukaan huomaa.
— Teillä siis ei ole ketään, joka teistä pitäisi ja josta te pitäisitte.