Nainen ei häneen katsonut. Hän vaan mennä tapsutti eteenpäin, kädessään vesikannu ja puutarhaharava. Ehkä hän meni kirkkomaalle?

Kuinka hän oli tullut vanhaksi! Herra Jumala!

Kuinka hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja keltaiset!

Muukalainen nousi penkiltä ja meni häntä vastaan.

— Päivää, rouva Marianne! — sanoi hän ja tervehti häntä.

Nainen kääntyi häneen päin, hieman jäykästi, ikäänkuin tuntien itsensä häirityksi, kohotti päätään ja tarkasteli häntä, hajamielisen, miltei välinpitämättömän näköisenä, mutta ei vastannut mitään.

— Ettekö tunne minua? — kysyi muukalainen.

Heikko hämmästyksen välkähdys loisti vanhan naisen silmistä.

— Kristian Fredrik! — huudahti hän heikolla äänellä. — Oletteko todellakin hän?

Kristian Fredrik näki heikon punan nousevan Mariannen kellahtaville poskille ja katseen vaipuvan alas. Kristian Fredrik ei tiennyt miksi, mutta ääretön hellyys valtasi hänet. Hän tarjosi Mariannalle kätensä, mutta ei voinut mitään sanoa.