Ja kun aurinko laskee, silloin kaikki ikäänkuin säikähtyy ja vaikenee. Ei ole sitä elämää ja liikettä kuin keväällä, ainoastaan salaperäistä kahinaa pimeässä, lehti, joka putoo puusta, hedelmä, joka irrottuu varrestaan.
Se aika on mietteitä synnyttävä, mutta se on samalla täynnä lohdutusta. Kevään kaihot eivät enää ole olemassa. Kaikki mikä ennen kuohui, kuinka liikkumatonta se nyt on, se mikä silloin humisi, se vaikenee nyt.
Pian on kaikki ohi, ja sitten tulee talvi ja sen suuri, valkoinen rauha.
* * * * *
Muuan vanha herra kulki tietä myöten sellaisena päivänä, jolloin myöhäiset ruusut erehtyvät kukoistamaan puutarhassa ja linnut laulamaan käytävien puissa.
Hän oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli suuret, parrattomat ja surumieliset kasvot. Oli varmaan muukalainen, sillä hänen vaatteillaan oli outo kuosi, ja hän pysähtyi kauaksi aikaa sinne tänne ja katseli ympärilleen, niinkuin se, joka saapuu seudulle, missä hän on ollut monta vuotta takaperin.
Lopulta istui hän penkille käytävän viereen.
Kun hän oli siinä hetkisen istunut, kuului askelia käytävän toisesta päästä. Muukalainen käänsi päätään ja katseli sinne päin, mistä askelet kuuluivat. Se oli pieni, kumarainen nainen. Hän oli vielä kaukana, multa muukalainen saattoi jo kuulla hänen askelensa. Puutarhassa oli sinä päivänä niin hiljaista.
Nainen kulki verkkaan, hieman laahustaen askeliaan. Hän oli varmaan hyvin vanha, ainakin yhtä vanha kuin muukalainen itse. Mahtoiko hän hänet tuntea?
Lopulta saapui nainen niin lähelle, että muukalainen saattoi erottaa hänen kasvonsa. Ja kurttu hänen kulmakarvojensa yläpuolella alkoi syventyä.