Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan, alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi toivottomuudestaan.
Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.
Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.
Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.
Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.
XVIII.
Tapahtuu joskus, että vielä myöhään syksyllä kaunis lämmin päivä yllättää kylmät, koleat säät.
Koskaan ei luonto ole suurempi ja vakavampi kuin silloin, koskaan ei ilma ole niin korkea ja meri niin aava ja peilikirkas.
Tuntuu niinkuin ei kesä tahtoisi luopua kaikesta kauneudestaan. Ruusut alkavat kukoistaa uudelleen ja linnut laulavat lehdossa.
Ja kuitenkin ne eivät ole kevään lintuja, jotka laulavat, eikä kesän ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan. Lintujen laulu tuntuu niin surumieliseltä, ja ruusujen tuoksu on niin heikkoa kuin tulisi se jostain äärettömän kaukaa.