Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä, Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle, silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti olisi häntä luokseen houkutellut.
Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!
Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.
Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.
Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen pelata »naisten peliä».
Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria huvitti. Hän lauloi.
Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.
Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut »skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.
Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin, surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä käynyt.
Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona, niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona pelaamassa korttia.
Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi vallannut ikävä toveriensa luo.