Nuori sotilas noudatti mielihyvin kehoitusta.
Oli niin kotoisaa pikku talon siistissä keittiössä, öljylamppu valaisi somasti huonetta. Linda oli kietaissut esiliinan vyötäisilleen ja puuhaili hellan ääressä.
Kuikka istui tuolilla ja seurasi katseellaan hänen liikkeitään.
Yht'äkkiä hän säpsähti. Taas tuo ajatus oli sukeltautunut esille:
Ollapa kaikki jo ohi, kaikki taistelut!… Oli hänkin sotilas ja Pohjan
Poika!
Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen! Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin perhosmaista.
Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.
— Linda!
Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina…
Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän sanoi:
— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan liiasta hitaudesta.