— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.
Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.
— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että ne ovat lujasti kiinni.
Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.
Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.
Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.
Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan. Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti raskaasti maahan.
— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.
Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.
— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.