Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.
Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.
— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.
— Luuletko… luuletko, että ne tappavat meidät?
Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä olikin tosi edessä.
— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä jäljellä, sanoi hän kumeasti.
Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.
— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!
Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen pimeässä.
Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti puristuneet yhteen.