— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme…?
Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun tavalliselle paikalleen ja vaikeni.
Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.
Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella tiellä, oudon syvältä.
Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.
Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon lähempää.
Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja konekiväärien vihlova rätinä.
Mitä? Ketkä?
Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät koviksi.
— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?