Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.
— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain, kysymättä minulta lupaa.
— Te olette haavoittunut?
— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.
Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön. No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja vartalo kaunis.
— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että puhelumme supistui niin vähiin.
— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä viikkoakaan.
Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.
Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen ajatteli. Rintamaa. Vainajia.
— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus jatkaa puheluamme.