— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.
Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.
— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.
Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.
Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja hymyilevillä kasvoilla.
— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan sota!
Molemmat vaikenivat.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari suomalaista keskenään puoliääneen.
Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla opi jotenkin tulemaan toimeen.
Toinen virkahti hetken kuluttua: