— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.
— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me seuraisimme vaikka helvettiin.
Toinen virkkoi:
— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi, miten hän valitsi miehiään viime aikoina.
Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.
— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. — Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka. Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin, mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.
— Odotit?
— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.
Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä, mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa teidänlaisellenne», sanoi hän.
Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta kunnioitusta.