Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:
— Voiko tuo olla totta?
— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta kokemuksestaan».
— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri, — maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo tehdä jotakin. Päivätyönsä.
— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.
Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta kirkkaaseen helmikuun aamuun.
Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.
— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin kuin vain synkkää ja kaameaa.
Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.
— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.