— Muuttunut?
— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne.
Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.
Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä, väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn. Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä, niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima. Yhdessäolossa…
— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään, että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten toverieni uhraavan henkensä, ja tuo nauru on kuollut huuliltani. Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja onhan sekin jo jotakin.
— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? — kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.
— Älä nyt Jaakko…
— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina, uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!
Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.
– Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.
Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui yhteenpuristettujen huulien välitse.