– Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.
Pentti nyökkäsi.
— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.
— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä», vaikeroi hän.
Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen» tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.
— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.
Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.
— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin, kersantti Kaira.
— Näkemiin, neiti.
Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän: