— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?
— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat veljensä.
Isola oli vaiti hetken.
— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. —
Vaikka…
— Vaikka? kysyi Pentti.
— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa… Mutta ehkä väsytän sinua?
— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.
— Se tapahtui Tallinnassa…
— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.
— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis. Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.» Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.