— Kunnes?
— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti. Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen. »Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli, »tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin…
— No, ja vänrikkisi?
— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa pöydällä ja itki.
— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?
— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle tyttölapselle.
— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain päinvastaiset.
— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.
Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:
— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee — rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on myöhäistä?