Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit — oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi, pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.
Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin ajatuksiinsa.
— Kaira.
Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.
– Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?
Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli huulten hitaasti, vaivalloisesti:
— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.
Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse uskoi paranevansa.
— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.
Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.