— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla, on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei kiitetä, ei laiteta.
Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo samassa.
Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.
— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle.
Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..
He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.
Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:
— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin… On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt… Olisin tahtonut elää ja maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut… Jään niin suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi minulle puhtaan, suloisen minänsä… Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä siivet… Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?
Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:
— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa, lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi sinulle Tallinnassa. Mutta Linda… Linda! Hänen tähtensä minä suren.
Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.