Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin kättä.
— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. —
Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.
Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.
— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta… Miten voit tänään, rakas?
Kuikka vastasi reippaasti:
— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa vain.
Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.
— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja puhdistavat sisuksen kammiot.
Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa. Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi hetkeksi…
— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?