Pentti vastasi:
— Tietysti, hyvä ystävä.
Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti yhä vain hymyillä.
— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille luvattu maata täällä.
Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.
— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan! Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata, piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!
Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli hätäytynyt ilme.
— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.
— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. —
Voitko sinä jättää isän maasi?
Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi: