— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!
— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä, siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä, korvata sinulle suuren rakkautesi… Linda, Linda, sinä olet antanut minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!
— Tahvo, rakas…
— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme?
Usein. Joka kesä.
— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.
Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut esiin.
— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.
Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin hänen poskiaan peitteelle.
— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?
— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.