Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo vastasi hymyssä suin.
Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.
* * * * *
Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.
Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen. Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.
Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.
Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.
Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut vielä hänen palata. Rintamalle…
Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä, mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja…
Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.