— Miten on laitasi, Jaakko?
— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä hän kyllä osaa jauhaa.
Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.
— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton lumet jaloistamme?
Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot kirkastuivat.
— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?
Pentti nyökkäsi.
— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en, tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.
Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.
— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!