Pentti oli haavoittunut!
Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?
Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa missään. Ei yöllä eikä päivällä.
Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.
Ja nyt oli Pentti haavoittunut.
Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!
Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.
Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin Kuikan vanhemmat: kaatunut … ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä sanoja, ei muuta.
»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira! Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»
Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna: