»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»
Kuulumiin?
Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi. Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.
Hanna värisi.
Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen mielessään.
Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.
Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.
Hän itki, itki.
Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.
Hän itki Penttiä.