Kiitos kirjeestäsi!
Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää, miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?
Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita sen olosuhteet, vieraita sen lait.
Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte, on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan myöskin meidän kotonaolijain.
Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston, niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.
Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle. Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun mielesi niin palaa.
Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita, ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää. Sydämeni nousee kapinaan.
Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.
Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?
Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni, ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut…