Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.
Pentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!
Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!
Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan. Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä päivään ja viikosta viikkoon.
Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!
Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi, harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!
Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli sinusta.
Pentti, palaa Jumalan tähden. Sinä olet meidän kaikkemme.»
* * * * *
Pitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.