Ruustinna astui sisään.
— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?
Hanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.
— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin, että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.
Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.
Hanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.
— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.
— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua. Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon — kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.
Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta silmissä oli iloisempi ilme.
— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle huomenna.