Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.
Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.
Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.
Pentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.
— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!
Toverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana perästä.
Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän tovereistaan.
— Pikku-Matti!
Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös punaisena verestä.
– Kaira, äännähti Pikku-Matti.