Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.
— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi. Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!… Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä, voittamattomia.
Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.
Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.
— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.
Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.
— No? kysäisi hän.
— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut. Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.
Kellään ei ollut mitään lisättävää.
Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei voinut enää erottaa toverien kasvoja.