Kaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.
— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.
Pojat hypähtivät pystyyn.
Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?
— Laukkanen, sytytä lamppu!
Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen piipunnysästä.
Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa, loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.
Ovensuussa nyyhkytti tyttö.
Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta, isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.
Hän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.