— Tulkaa istumaan, neiti.
Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen, katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet vavahtelivat vielä.
Kolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.
Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen mielessään säälin kanssa.
Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää. Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä» ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin kultaa!»
Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin pistänyt väliin:
— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.
Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon. Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.
Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat, taistelivat.
Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.