— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.
— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.
Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään — osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa joukoissa oli pääsemässä vallalle.
Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja. Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului hiljaisena haikea laulu:
»Jäivät itkemään äiti ja siskot ja mun tyttöni turvaton jäi…»
— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.
Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua katkonaisesti:
— Tiedän, että halveksitte minua… Mutta mitä minä voin?… Kuolla en tahtonut… En sittenkään … Kärsin kaiken… Jospa tietäisitte… Olen kärsinyt… kärsinyt… Ne laahasivat minut mukaansa… Pietariin… Narvaan… Tarttoon… Valkkiin… Lopuksi tänne… Vihasin niitä… ja pelkäsin… Tehkää minulle, mitä tahdotte… Kaikki on samantekevää… samantekevää…
Ja hän purskahti uudelleen itkuun.
Pentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi: