Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.
Pentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.
Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä. Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli lakeuden kohti metsää.
Hermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.
— Älä ammu! huusi Pentti.
— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski kuitenkin kiväärin.
Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä lyheni sekunti sekunnilta.
— Antautukaa!
Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:
— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te olette?