Hermanni raapi tuumivan näköisenä hiustupsua niskassaan. Hetken kuluttua hän virkkoi:
— Naura vain, Kaira, mutta ellei siinä ennen pirua ollut, niin nyt se siihen meni. Olisitpa nähnyt, miten sen ketunsilmät välähtivät, kun sanoit, että emäntämme on lättiläinen.
Toikka hieroi valtavan nenänsä vartta. Sitten hörähti hän nauramaan ja sanoi leveästi ojennellen pitkiä, voimakkaita käsivarsiaan:
— Jaha, pojat, se tehdään! Antakaa hänet vain minulle. Kenraali Toikka vie tuon saakelin mustanaaman ulos, pikkusen vain ulos. Mutta senjälkeen ei teidän tarvitse kuulla hänestä mitään.
— Älkäähän nyt, rauhoitti Pentti. — Meillä on tällä hetkellä tärkeämpääkin miettimistä.
Hän kaivoi taskustaan muistikirjan ja kartan. Nopeasti hän kirjoitti ilmoituksen kahakasta ja vangitun upseerin antamista tiedoista. Sitten syventyi hän tutkimaan karttaa.
— Heti kun olemme syöneet, palaavat Jännes ja Hermanni joukkojemme luo ja vievät tämän ilmoituksen, määräsi hän. — Se on tärkeä. Samalla otatte mukaanne kaikki hevosemme. Lupasin talonpojille toimittaa ne takaisin, jos suinkin mahdollista, ja sanassani tahdon pysyä. Ryssien hevosista saamme itsellemme paremmat ratsut, huonoin niistä saa jäädä vangillemme. Onko selvä?
Miehet nyökkäsivät vaieten.
— Sinä, Torttila, lisäsi Pentti, — jatkat Toikan ja Laukkasen kanssa tiedusteluretkeä määrättyyn tienristeykseen saakka; jäätte sinne odottamaan rykmenttiä. Partiomme on suoritettava tehtävänsä loppuun. Täytyy saada varmuus siitä, ettei täällä todellakaan ole suurempia vihollisjoukkoja liikkeellä.
Kun Pentti oli lopettanut, katsoivat toverit epävarmoina toisiaan.
Vihdoin otti Torttila piipun suustaan ja kysäisi hiljaa: