Mitä hullua! Oliko toverien taikauskoinen pelko tarttumassa häneenkin?
Hän riistäytyi irti alakuloisista ajatuksista ja kääntyi tytön puoleen:
— Ihmettelettekö te, Katherine, etten lähtenyt muiden mukana?
Tyttö ei katsonut häneen vastatessaan:
— En. Olisin ihmetellyt, jos olisitte lähtenyt. Lyhyt rupatteluhetki teen ääressä meidän kahden on toki toisillemme suotava, kun kerran sattuma on vienyt meidät yhteen.
Katherine meni edeltä sisään. Pentti lupasi seurata hetken kuluttua. Hän kiersi kartanon taa, jonne aivan kulmahuoneen ikkunan alle hän oli sitonut kiinni hevosensa. Se oli kaunis, puoliverinen ratsu, joka ilmeisesti kykeni tekemään nopeasti taivalta. Saattoi olla, että sen voimat joutuisivat vielä tänä yönä koetukselle; ja kaiken varalta oli parasta, että se oli valmiina lähtöön minä hetkenä hyvänsä. Vankinsa hevosen hän oli vienyt talliin. Yllätyksen sattuessa ei hänellä olisi aikaa ottaa ryssää mukaansa.
Varmistuttuaan siitä, että ulkona kaikki oli kunnossa, palasi Pentti sisään. Hän sulki ulko-oven huolellisesti ja lähti katsomaan vankiaan.
Hermanni oli valinnut ryssälle säilytyspaikan. Se oli pieni, syrjäinen huone. Ovi oli tukeva. Ainoa ikkuna oli korkealla katonrajassa. Mutta epäluuloisena kuten aina, ei Hermanni ollut tyytynyt noihin varokeinoihin, vaan oli vielä sitonut ryssän lujasti sekä käsistä että jaloista.
Kun Pentti astui huoneeseen, makasi vanki leposohvalla. Kuullessaan oven käyvän nosti hän päätään.
— Kas vain, te, virkahti hän tuntiessaan tulijan. — Kuulin kavionkapsetta. Tuliko joku vai lähtikö?